1200x400_7

1. SYITÄ JA SEURAUKSIA

 

”Kuntouttava työtoiminta”. Siinäpä varsin voimakkaita ja eriäviä mielipiteitä herättävä käsite ja termi. Siihen sisältyy paljon erilaisia stigmoja ja mustavalkoista ajattelua. Toiselle se on turhaa lorvimista, yksilönvapauden riistoa, yhteiskunnan varojen tuhlaamista, pakottamista, täysin turhaa yhteiskunnan parasiittien sormille läpsimistä ilman tuloksia. Toisille pelastus ahdingosta, turva ja yhteisö, tie kohti vakaampaa arkea, rutiineja sekä työpaikkaa. Jokaisen ihmisen kokemus on tietysti erilainen, eikä kukaan pääse kurkistelemaan toisen pään sisälle. Mutta elämme äärimmäisyyksien ajassa, jossa mielipiteet ovat ehdottomia ja puolen valitseminen lähes pakollista. Nyt pyrin kuitenkin kertomaan rehellisesti oman kokemukseni kautta, miten olen itse kokenut matkani halki kuntouttavan työtoiminnan.

Mennään ajassa ensin hieman taaksepäin. Suoritettunani armeijan, lukion, sekä media-assistentin tutkinnon peräjälkeen, olin lopen kyllästynyt. Lopen kyllästynyt kouluihin, työhön, aamuiseen herätyskellon pirinään. Kaipasin vapautta. Olin ansainnut sen. Näin ajattelin. Hain muodon vuoksi pääsykokeisiin ammattikorkeakouluun media-alalle, mutta tiesin jo ennen ensimmäistä koulupäivää, etten mene sinne. Hylkäsin saadun koulupaikan.

Välivuosi oli todellisuutta. Matkustin Espanjaan, Italiaan ja Sardiniaan. Olin vapaa. Kela rahoitti elämiseni. Mutta liika on liikaa. Hiljalleen vapaus alkoi muuttaa muotoaan. Vietin paljon aikaa neljän seinän sisällä ajatuksieni kera.  Ajatusmallini ja mieleni alkoi myrkyttyä kuin saastainen padottu puro. En enää tahtonut poistua mihinkään, en tahtonut nähdä ketään. Samalla mukavuusalueeni pieneneni omaan pieneen kerrostaloasuntooni, myös elämänhallintani alkoi riistäytyä käsistä. Koin olevani oikeutettu tähän sairaaseen vapauteen, valehdellen itselleni.

Vietin päiväni erilaisten päihteiden vallassa. Ihmisiä tuli ja meni, paljoa ei jäänyt mieleen. Vain muutama merkittävä ihmissuhde pysyi kasassa huojuvan korttitalon tavoin.

900x1200_1

Perustuksien ja mätien lattialautojen lomasta näin lohduttoman synkkyyden. Kului päiviä, viikkoja, vuosia. Huomaamattani olin alkanut pelätä. Mieleni oli sairastunut. Olen aina oireillut, mutta tämä oli jotain uutta ja musertavaa. Tilanne ei enää ollut hallinnassani, oli viimein aika hyväksyä tosiasiat.

En muista miksi tai mikä päivä se oli. Mutta minä heräsin. Putosin maahan ja lujaa. Muistan itku kurkussa soittaneeni mielenterveysosastolle sekä äidilleni, että nyt ollaan lähellä jotain todella pelottavaa. Lähellä omaa pohjakosketustani. Mutta kaiken nihilismini, negatiivisen ajattelun, misantropian sekä pessimistisyyden läpi näin uuden oven avautuvan.

Seuraava päivä koitti, aurinko nousi, vedet virtasivat uomissaan. Elämä jatkui. Hain apua. Sain sitä. Aloitin pitkän matkan kohti pintaa.

Jossain vaiheessa Työvoimatoimisto otti minuun yhteyttä ja sovimme tapaamisen. Minulle ehdotettiin monenlaista, lääkärin puolesta b-lausuntoa ja sairaslomaa. Loma oli vähintä mitä nyt tarvitsin. Työvoimatoimisto oli varovainen, he ehdottivat jopa vammaistuen hakemista ja jälleen pakenemista odottamaan parempia aikoja luolaani, jonne valo ei enää paistanut. Olin loukkaantunut. Nyt oli aika mennä tulta päin. Aleksis Kiven sanoin: ”Voimallinen tahto vie läpi harmaan kivenkin”.

Viimein puheeksi nousi kuntouttava työtoiminta. En tiennyt koko asiasta paljoa. Kieltämättä kuulemani asiat olivat monet negatiivisia. Olin kuullut sen olevan ajanhukkaa, turhaa työtä, jopa orjuutusta. Nyt nauran näille vertauskuville. Mutta tiesin tarvitsevani rutiineja sekä ulkopuolista painetta, jotta poistuisin mukavuusalueeltani, josta oli tullut hukuttava pieni suo.  Suurin osa ihmisistä tarvitsee yhteisöjä ja arkea, meitä ei ole luotu vain ajelehtimaan, ajattelemaan loputtomia ajatusketjuja tai istumaan paikallaan. Harva kukoistaa parhaimmillaan ilman mitään yhteisöä, jossa ei tehdä jotain toisten vuoksi ja jossa ei päde minkäänlainen hierarkia ja säännöt. Evoluutio on luonut meidät kaipaamaan näitä asioita tiedostamattakin. Näin uskon.

 

2. KOHTI PINTAA

 

Aikani ensimmäisessä kuntouttavassa työtoimintapaikkani eräässä Oulun taideryhmässä ei ollut pitkä. Se jätti minuun jäljen. Olen todella kiitollinen ryhmäläisille, ohjaajille, sekä ihmisille joihin sain tutustua. Vaikkei se ollut lähelläkään mitään ”oikeaa” työtä vaan kuin pehmeää pumpulia, melkein kuin terapiaa, tarvitsin sitä. Aloin hiljalleen nähdä toisin. Maailma ei ollutkaan pelkästään mätä. Hyviä ihmisiä oli vielä olemassa, tai ainakin he saivat voimaa muiden auttamisesta. Jokainen teko on jossain määrin itsekäs, mutta nämä ihmiset tuntuituivat saavan voimaa, kun näkivät muiden tilanteen paranevan. Sain olla pieni osa tätä lähes idealistista heimoa, joka toimi sen pienen hetken todella kauniisti yhteen. Kuitenkin tiesin, ettei se ollut minulle. Pehmeä pilvilinna on mukava hetken, mutta sieltä et näe selvästi, siellä joudut sensuroimaan käyttäytymistä, varomaan sanojasi. Tämä kaikki oli toki jälkeenpäin katseltuna hyvää oppia. Olin elänyt niin kauan oman pienen mukavuusalueeni piirissä, että oli piristävää nähdä erilaisia ihmisiä ja tavallaan sopeutua ja etsiä oma paikka uudesta ryhmästä.

Mutta kaikki loppuu aikanaan. Hyvä niin. Toinen paikka, jossa vietin pidempään, vuosia, oli eräs toinen oululainen kuntouttava työtoimintapaikka. Siellä päädyin mediapajalle. Vuosikausien jälkeen tartuin jälleen haasteisiin, joita en ollut hetkeen tehnyt tai kokenut. Kuvasin, tein musiikkia, kuvakäsikirjoituksia, kokonaisia tuotantosuunnitelmia. Lähes kaikkea multimediaan liittyvää tuotantoa. Jälleen olin osa uutta heimoa, joka antoi minulle paikan. Sain olla oma itseni, rakastuin kuntoutumispaikkaani, sen ihmisisiin ja ilmapiiriin. Hetkittäin koin jo pientä painetta, jota olin tiedostamattani kaivannut. Paineita joka syntyivät deadlineista, vastuusta ja sekä ammattiylpeydestä, jonka olin luullut jo menettäneeni.

Suuri apu olivat myös kuntouttavien välipalaverit, joissa sain puhua vapaasti. Sanoiksi puretut ajatukset pursusivat, minua kuunneltiin ja ainakin yritettiin ymmärtää. Puhuin vapaasti, puhuin totta. Persoonaani ei pyritty muokkaamaan. Saastainen pato alkoi halkeilla ja murtua, sen läpi alkoi virrata jotain puhtaampaa. Aloin ymmärtää, että suurin osa ihmisistä tarvitsee rutiineja, vastuun kantamista sekä erilaisia terveitä yhteisöjä. Ennakkoluuloni kuntouttavan työtoiminnan puhutuista huonoista puolista olivat huomaamatta murentuneet tai ainakin muuttuneet. Ehkä minulla kävi hyvä tuuri. Kuka tietää. Suuri apu oli myös loistavista ohjaajista niin kuntouttavan työtoiminnan, työvoimatoimiston kun Oulun työllistymispalveluiden puolesta. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen, olin huomaamattani kavunnut jo pitkälle. Korttitalo ei enää huojunut kontrolloimattomasti.

Toki resurssit olivat rajatut jokaisella osa-alueella, mutta olisi naiivia olettaa, että jokaiselle työssä kuntoutujalle voitaisiin räätälöidä oma ns. ohjelmansa päivittäin. Huomasin kuitenkin, että kysymällä töitä tekemistä yleensä löytyi. Ja niinä päivinä, kun huomasin istuvani vain tekemättä mitään ilman työtehtäviä, en ottanut sitä henkilökohtaisesti. Muiden syyttämisen aika oli ohi, sillä ympärilläni minua yritettiin auttaa. Oli aika katsoa peiliin ja olla rationaalinen.

Vuodet alkoivat vieriä. Yhtäkkiä heräsin jälleen. Mutta tällä kertaa en pudonnut. Se oli herätys miellyttävästä unesta, joka oli jatkunut liian pitkään. Mediapaja oli mukavuusalueeni. Tällä kertaa en tahtonut pois. Kuukausikaupalla soutaen ja huovaten, mietin lähtöä. Joku saattaa ihmetellä miksi luopua asiasta tai paikasta jota rakastaa. Myös luopuminen on kasvua. Lähdin.

Melkein heti tämän jälkeen siirryin Kestävän kehityksen keskukseen media-assistentiksi.  Jälleen olin lähempänä pintaa, jälleen yksi palanen loksahti paikalleen, jälleen mukavuusalueeni laajeni.

900x1200_6

Uusi heimo tarjosi minulle paikan ja minä istuin piiriin. Jälleen pelkoni osoittautuivat turhiksi, tiesin tehneeni oikean valinnan. Yhteisönä Kestävän kehityksen keskus on hieman muita ”työpaikkamaisempi”. Mutta nautin minulle annetusta vastuusta. Se tarjoaa todella laaja-alaisesti monenlaista kuntouttavaa työtä, koen tämän olevan yksi paikan suurista vahvuuksista. Jokaiselle, joka oikeasti pohjimmiltaan haluaa apua tai muutosta, näyttää löytyvän tehtävää.

 

3. SUMMA SUMMARUM

 

Nyt voidaan hiljalleen siirtyä takaisin nykyhetkeen. Kuten sanoin, olen kuullut kauhutarinoita kuntouttavavasta työtoiminnasta. Nähnyt ihmisiä, jotka kiroavat sen syvimpään lokaan. Kuullut päivistä, joissa tuijottaen kelloa, turhautuneet kuntoutujat eivät tee mitään ja menettävät hiljalleen syvintä merkitystään. Kuullut luotaantyöntävästä työilmapiiristä, joissa puhutaan kuppikunnissa selkien takana, muita samalla mustamaalaten.

Itse olen nähnyt ja kokenut asiat toisin. Ehkä minulla kävi hyvä tuuri, ehkä olin oikeassa ajassa oikeassa paikassa. Ehkä minulle sattuivat oikeat työtehtävät, paikat, sekä yhteisöt, joiden kanssa olla. Kuntouttavan työtoiminnan hyödyt ja haitat ovat monisyiset, sekä monesti riippuvaisia monesta muuttujasta. On ymmärrettävää, että pieni paikkakunta ei voi tarjota yhtä laajoja ja monialaisia palveluja kuin isommat asutuskeskukset, joissa on mielekästä toimintaa myös kulttuurialan työntekijöille. Lisäksi systeemin toiminen osittain kirjeiden avulla, tuntuu antiikkiselta ja jäykältä. Monet paikat tarjoavat kuntoutuvalle ihmiselle henkireiän, mutta en tiedä kuinka moni lopulta hyötyy niin paljon, että päätyy ns. oikeaan työelämään.

Toistan jälleen itseäni, aihe on monimutkainen. Joskus kaikki apu ja tuki ei auta, ei yksilön järkkymätön oma tahtokaan. Tarvitaan kaaoksen ja sattumien yhtenäinen kauppa. Olen kiitollinen, että itselleni jaettiin hyvät kortit. Sen lisäksi, että hain ja halusin edetä sekä hakea apua, sain sitä. Näin kaikilla ei käy.

Tässä siis oman kokemuspohjani, oma totuuteni ja näkökulmani asiaan. Ehkä se on selkeästi luettavissa, vähintään rivien välistä. Myönnän sen olevan jopa jossain määrin idealistinen. En ole tutkinut tilastotietoa, tai sektoridiagrammeja siihen liittyen, kuinka hyödyllistä koko prosessi lopulta yhteiskunnan sekä kapitalistisen ajattelun kannalta on ollut. En halua tehdä sitä. En nyt.

Olen kiitollinen. Korttitaloni lattian alla virtaa puhtaampaa vettä.